Suspension of disbelief

What is this? I don't even


Joidenkin mangakoiden pitäis tajuta päättää mangansa ajoissa. Tiiän ainaki tusinan mangaa, joiden suspension of disbelief päättyy kohtaan, jossa niiden ois selkeesti ollu tarkotus loppua.

Päällimmäisenä mielessä on Iris Zero, joka oli fiksu ja samaistuttava, kunnes kävi ilmi, että se on oikeasti yhtä tyhmä kuin nimensäkin. Samanlaista story arcia toinen toisensa perään, mutta ilman ensimmäisen painoa.

Sama Ender's Gamen kanssa. Se ois yhden kirjan mittasena ollut hurja ja ikimuistoinen eepos, mutta, toisin kuin mitä monet on mieltä, se alkoi rapautua todella vauhdikkaasti heti tuon jälkeen, kunnes neljän kirjan side storyssä matto vedettiin täysin jalkojen alta - jopa ekalta kirjalta. Vaan onpahan julkaisijalla pussissa mun rahat kahdeksalta kirjalta. Ei siinä mitään.

Mulla suspension of disbelief yleensä hajoaa sillon, kun maailman logiikka alkaa selvitä, koska en kykene olemaan löytämättä siitä vikoja. Tämän vuoksi teokset, jotka alkaa selityksellä, yleensä floppaa mulle heti alkuunsa.

FLCL:n logiikkaa sen sijaan ei avattu täysin koskaan. Samoin kuten ei Kara no Kyoukain tai Malazan Book of the Falleninkaan. Ja hyvin pitkälti tästä syystä, ne on edelleen mun kolme lemppari teosta ja maailmaa.

Ylipäänsä. Jos jonkun maailman perustana oleva logiikka on jonkun vähemmän kuin professorin arvon saavuttaneen henkilön selitettävissä muutamassa sivussa tai minuutissa, se ei voi olla kovin kattava tai täydellinen.

Miau. Just niin!

Mitäs siihen sanotte?

ps. Muotoilu nielaisi irc-nickini rivien alusta. Tämä kunniaksi tekstiä hieman jaoteltu kappaleisiin.

3D animessa

<@Raattis> http://www.youtube.com/watch?v=3BCZZvern9o <-- ._______________.
<@Raattis> Selailin uusia animuja. Oli pakko saada tietää millanen toi on...
<@Raattis> MIKSI tosta näkee niin selvästi, että se on tehty 3D:llä? Ne on selvästi yrittäneet piilottaa sitä.
<@Raattis> Jossain määrin onnistuneetkin.
<@Raattis> Oisko, että tossa ei ole piirtovirheitä? Ei. Entä siksi, että siinä kaikki animaatiot on tehty tasanopeudella? Kenties.
<@Raattis> Hiusten varjostus ja kankeus? Varmasti vähän.
<@Raattis> Joku juttu noissa kyynärpäissä on. Näyttää joltain blenderin soft-body-materiaalilta.

<@Raattis> Mitä olette mieltä? Onko animuilla, joilla on pieni budjetti, "oikeus" tehdä kaikki 3D:llä, jos se aijotaan feikata 2D:ksi?
<@Raattis> Onko animen tulevaisuus (laadukkaammassa) 3D:ssä?
<@Raattis> -> "Kaikilla on nyt varaa tehdä animea!" -> "Paljon huonoja sarjoja, mutta myös paljon hyviä sarjoja, joilla ei ole mainstream menestyksen mahdollisuutta."
<@Raattis> Itse pelkään, että käy niin kuin Disneynkin kanssa, ja piirretyn animaation tuottaminen lakataan täysin semmosissakin firmoissa, joilla ois siihen varaa.

<@Raattis> Toisaalta, niin kauan kun 3D näyttää sielutomalta, otakut pitää huolen, että myös piirrettyä animaatiota on kannattavaa tehdä. (Toivottavasti. Niillä ei aina ole paras arvostelukyky.)

<@Raattis> Ja eihän esimerkiksi hentsussa ole lähemmäs vuosikymmenen yrittämisen jälkeen lyönyt läpi 3D-kuminuket, vaikka budjetit niillä markkinoilla on mitä sattuu. Toisaalta, en ainakaan tiedä, että kukaan olisi jaksanut tosissaan yrittää.

 

<@Raattis> 3D-anime on kai tavallaan looginen jatke 3D-mangalle. Noi modellitkin näyttää jossain määrin samalta kuin yhessä 3D-mangasoftassa, jota kerran tsekkailin.
<@Raattis> Ehkä yksi semi-optimaalinen ratkaisu olisi 3D- ja 2D-animaation naimakauppa, jossa 2D-osia voisi saumattomasti yhdistää 3D-frameen. Nyt se on enimmäkseen toisin päin, ja pääsääntöisesti ne 3D-osat näyttää aivan järkyttäviltä.

Älkää suotta kuvitelko, että tämä tarkottaisi, ettei Monoblogi olisi kuollut. Sattui vaan tulemaan niin monoblogattavaa tekstiä.

Silti kommentoida saa ja pitää!

Angel Beats

Olenpas kerrankin ajankohtainen, ja kirjoitan vähän animesta, joka on vielä uunituore. Ensialkuun on mainittava, että Angel Beats on aivan kauhea nimi. Kuulostaa joltain pop-idolianimelta. Nimeen on ilmeisesti yritetty kiteyttää enkeli ja - sarjan logosta päätellen - pulssi...

Angel Beatsin maailmana on koulukampus, joka on kuin lavaste, jossa NPC-hahmoiksi (pelitermi - non-playable character) päähahmojen luennehtimat koululaiset elävät yhdentekevää elämäänsä, kun päähenkilöt, joille koulu on eräänlainen tuonpuoleinen tai aula sellaiseen, yrittävät ottaa selvää mistä tässä kaikessa on kyse.

Koulussa liikkuu (oman luonnehdintani mukaan game masterin kaltainen) "enkeli", joka haluaa tehdä jotain päähenkilöille, mikä kuulemma siirtää heidät seuraavaan elämäänsä. Tästä päähenkilömme eivät kuitenkaan ole innoissaan, koska eihän mistään voi tietää onko seuraavassa elämässään ihminen lainkaan vai vesikirppu tai jotain muuta yhtä juhlavaa. Lisäksi jokaisella hahmolla tuntuu olevan - jos he siitä jotain muistavat - tausta,  joka vähintäänkin oikeuttaa heidän kiukuttelunsa hypoteettiselle jumalalle, joka oletettavasti on koko hommasta vastuussa.

Kerrankin katsoja ei tiedä mistään mitään siksi, että kukaan mukaan ei tiedä eikä siksi, ettei kukaan vaivaudu kertomaan. Lisäksi sarjasta hohkaa tunne, että sen tekijät välittävät luomuksestaan. Ei halpoja fanservice-hahmoja, eikä muutakaan valmiiden muottien raiskaamista. Jos pitäisi sanoa, mitä Angel Beats muistuttaa, sanoisin Suzumiya Haruhi ja Persona 3 (jota olen pelannut reippaan tunnin).

Minua tunteva saattaa jo arvata, miksi olen kiinnostunut tästä. Pystyn luottamaan siihen, että kaiken alla on varma logiikka, yhtenäinen idea ja joku oikea päämäärä, vaikken tiedäkään siitä mitään. Haluan aivan oikeasti tietää, mistä tässä on kyse, ja se on jo aika paljon.

Animeksi Angel Beats on siis melko ainutlaatuinen. (Tällaisia manga-sarjoja sen sijaan tuntuu olevan vasemmalla ja oikealla, joskaan toteutus ei aina ole huippuluokkaa. Animeksi niistä päätyy aniharva.) Kaupan päälle vielä kaunis ja tyylikäs animaatio, mainiot musiikit ja kiinnostavat hahmot.

Jos tuntuu ettei kokonaan jaksa katsoa, niin suosittelen katsomaan 1. ja 3. jakson. 1. jakso taustatarinan ja tunnelman vuoksi ja 3. siksi, että se on todella hieno.

Tengen Toppa Gurren Lagann

Sainpas viimein Gurren Lagannin katsottua. Olen jo pari vuotta odottanut oikeaa mielentilaa katsoa se loppuun, ja se oli sillä välin hypetetty minulle aivan raunioksi. Ei siis spoilattu vaan hypetetty.

Olen niitä wiki-ihmisiä, jotka eivät kykene luomaan objektiivista mielipidettä mistään, jos joku on koskaan puhunut siitä minulle, ja olen erittäin tietoinen tästä. Siksi raivokas suositteleminen saa minut lähinnä karttamaan hypen kohteita, koska niiden seuraaminen on sitten väkinäistä objektiivisen näkökannan etsimistä.

Sitten vähän Gurren Lagannista. Se oli hyvä. Jos et ole kastonut, sivistä itseäsi, ja tee se. Tätä ei varmasti unohda katsoneensa. Turha tässä on mitään alkaa jaaritella, eivätköhän kaikki tiedä mistä on kyse. (Paitsi sinä! Hei äiti.)

Ga-Rei Zero

Aivan loistavaa. En odottanut mitään, joten todellakin yllätyin. Tuli sellanen olo, että tekijät kerrankin välittävät luomuksestaan. En ole pitkään aikaan katsonut kokonaista animea yhdeltä istumalta.

Itse olen sitä mieltä, että yksikin kuva voi spoilata tästä mielenkiintoisen alun, joten jos ei vielä tiedä tästä mitään ja kokee voivansa luottaa minuun, kannattaa katsoa ainakin yksi tai kaksi jaksoa ennen, kun menee availemaan mitään juonitiivistelmiä tai arvosteluja. Tätä helpottaakseni kerron tässä vähän piirteitä: Genre on toiminta, yliluonnolliset voimat, draama ja tragedia. Animaatio on koko sarjan ajan yhtä ainoaa 3D-örvelöä lukuun ottamatta todella kaunista. Juoni on huippuluokkaa toiminta-animen asteikolla. Jopa fanservice on toteutettu hienostuneesti.

Väkivalta on tässä sitä itseään, eli vammoja saadaan ja ihmisiä kuolee ihan aikusten oikeesti. Verellä mässäilyyn ei silti sorruta.

Aoi Hana

Tulipahan tämäkin viimein katsottua loppuun. Vähän jäi sellanen fiilis, että tuota on tehty niin pitkälle, kun on viitsitty ja sitten vaan iskettu poikki ja laitettu siihen loppu. Muuten hyvä ja mangalle uskolllinen animeadaptaatio.

Seesteinen tunnelma ja kevyttä draamaa. Enpä keksi muuta sanottavaa. Ei mitään maatamullistavaa, mutta pirteää vaihtelua nykyajan angstauskiintiödraamalle.

Pakko mainita, että minua ärsytti johdatteleva intro, jossa melko suoraan annetaan ymmärtää, että sarjan kahdella päähenkilöllä olisi jotain säätöä. Todennäköisesti sillä on vain yritetty houkutella shoujo-ai faneja.

Hellsing

Huomasin vajaa viikko sitten, että Hellsing-manga on ilmestynyt kokonaisuudessaan. Tästä innoittuneena luin sen loppuun. Sen pituinen se. Ei mitään kummoista shokkiaaltoa saanut aikaan, mutta pitkäikäisten manga-sarjojen keskuudessä sarjan päättyminen on jo itsessään aika huomionarvoinen saavutus. Tapahtumat ennen loppua sen sijaan... Kannattaa lukea.

Joka tapauksessa - tästä seurasi se, että päätin viimeinkin katsoa Hellsing Ultimate OVA:n pisteeseen, johon sitä on ilmestynyt. Ilokseni sain huomata, että tällä kertaa seurataan mangaa paljon tarkemmin kuin ensimmäisen Hellsing-animen tapauksessa - jopa orjallisesti. Aluksi pidin tätä vain hyvänä seikkana, mutta myöhemmin huomasin skippailevani surutta ohi pitkistä mahtiponttisista monologeista. Mangassa ei niin huomaa, jos vaan jättää pari aukeamaa hieman pienemmälle huomiolle, jos ne ovat täynnä yhdenmiehen vuoropuhelua. Valitettavasti animelle tyypillinen verkkainen puhe ei sovi yhteen tällaisten kohtausten kanssa.

Yksi mielenkiintoinen adaptaatiokikka oli puhuttaa kuorona väkijoukolla repliikit, jotka mangassa on ilmeisesti tarkoitettu yhtä aikaa huudettaviksi, koska animessa tästä tulisi vain epäselvää mölyä. Tekniikka sopii joten kuten tällaisiin kohtiin, mutta olen kiitollinen, että sitä ei käytetty riesaksi asti.

Jaksot ovat pituudeltaan suunnilleen kolme varttia, ja ne vastaavat pieniä järjestysmuutoksia lukuunottamatta lähes täydellisesti aina yhtä mangakirjaa. Alussa tapahtumia riittää, ja kaikki on hyvin, mutta animeadaptaattorin mielestä myöhemmin on ilmeisesti vähemmän toimintaa, koska pitkiä aikoja omistetaan mangasta orjallisesti ääneenluetuille monologeihin, ja toimintakohtauksetkin tuntuvat hitaammilta kuin mangassa. Nämä ovat kuitenkin pieniä ongelmia, jotka tosin saavat toivomaan, että jaksot olisivat vaikka vartin lyhyempiä. Mangan lukeneet voivat ihan hyvin skipata monologit animessa ja päin vastoin.

Vaikka olen listannut OVAsta vain huonoja puolia, on mielipiteeni siitä silti positiivinen. Välillä tulee vaan outo olo, kun on jo sisäisesti hyväksynyt, että anime (eteenkin shounen-anime) on pääasiassa tarkoitettu lapsille, ja sitten Hellsingissä on syödään vauvoja ja harjoitetaan nekrofiliaa.

Tätä kirjoittaessani OVAsta on ilmestynyt 7 jaksoa, ja olettaisin, että jakso per kirja trendi jatkuu, joten edessä olisi vielä 3 jaksoa.

Ghost in the Shell (animet)

Katsoin tässä pari viikkoa sitten Ghost in the Shell: Stand Alone Complex: The Laughing Man -tiivistelmän ensimmäisestä tuotantokaudesta. Se palautti hyvin mieleen, mistä jutussa oli kyse, kun se oli jo hieman päässyt unohtumaan. Juonen kannalta se on loistava paketti, mutta kaikki "ylimääräinen" mm. hahmojen taustat on jätetty täysin pois.

Tiivistelmän katsoin mielenkiinnon lisäksi vain pohjiksi toiselle kaudelle, jota en ollut aikaisemmin katsonut. Ghost in the Shell: Stand Alone Complex 2nd GIG mykisti heti alkuunsa visuaalisesti uskomattoman hienolla introlla, joka on tässä julkaisussa eri kuin alkuperäisen videomontaasimainen alkuvideo.

Sarja alkaa siitä mihin edellinen päättyin, muttei silti edes vaadi edellisen tuntemista. Välillä mainitaan The Laughing Man, mikäpä on muuten kerrankin tehty oikein: "Edellinen tyyppi jonka kanssa painittiin oli paljon kovempi kuin mitä sä luulet olevas", eikä siihen nykyään liian tuttuun Dragonball tyyliin "Tää jätkä on vielä 9000 kertaa pahempi kuin maailman pahin jätkä viimeviikolla!" Ei tule sellainen tunne kuin viimeksi oltaisi valehdeltu asioiden vakavuudesta.

Mitään letkeää tunnelma ei kuitenkaan loppupuolella ole, kuten hyvälle, vakavalle sarjalle sopii. GitS:SAC2 onnistuu olemaan jopa koskettava. Animaation puolesta kaikki on kunnossa, vaikkin ensimmäisissä jaksoissa on havaittavissa outoa piirtotyylin vaihtelua, joka joko lakkasi tai johon tottui joskus ennen sarjan puoltaväliä. Ääninäyttely on vahvaa kamaan, samoin musiikit, joita ihme kyllä ei haitannut yhtään niin paljon se, että soundtrackin on kuunnellut puhki, kuin Witch Hunter Robinia.

Olen aiemmin katsonut molemmat elokuvat, ensimmäisen niin monta kertaa, että muistan sen ulkoa, mutta toisen vain kerran. Ehkä nyt päästyäni vaadittavaan elämänkokemukseen saisin siitä irti muutakin kuin brainfuckia.

Alkavat siis GitS-animet olemaan pulkassa, joten kaivoin Jostain esiin mangan, ja aloin lukea sitä vähän ennen kun olin katsonut toisen kauden loppuun, mikä osoittautui hyväksi asiaksi, sillä näin pystyin aloittamaan yhtäläisyyksien bongailun mitä oivallisimmasta kohdasta.

GitS on sarja, jonka animeadaptaatio on tehty ehdottomasti oudoimmalla ja hienoimmalla tavalla, johon olen törmännyt. Kuten aikaisemmasta postauksestani voi havaita, manga on tyyliltään hyvin erilaista - ensimmäiset kappaleet muistuttavat tyyliltään enemmän Ranmaa kuin animesta saatua kuvaa.

Eli miten tästä huumoripainotteisesta mangasta on tullut sen vakavuusluokan anime kuin mitä ensimmäinen leffa on (en muista nähneeni koko leffassa ainuttakaan hymyä saatika irvistystä). Kiitos tästä kuuluu suurimmilta osin Mamoru Oshii -nimiselle ohjaajalle, joka ohjasi molemmat GitS-leffat ja ennen kaikkea ensimmäisen niistä. En itse ole hänen tekosiinsa muuten tutustunut, mutta kaverini puheiden perusteella hän on kovakin jätkä juuri tällaisissa hommissa.

Pienet äänet päässäni kysyvät, miten huumoripainotteisen, episodimainen manga sitten on käännetty tällaiseksi eeppiseksi juoneksi, johon vastaan kirjoittamalla, että ei sitä olekaan. Mangalla ja animella ei ole hahmojen ja paikkojen lisäksi juuri mitään yhteistä. Kuinka tämä sitten voi olla hyvä animeadaptaatio, pienet äänet ihmettelevät. Koska jos mangasta olisi lähdetty vääntämään Ranma 3/2:aa, ei se olisi herättänyt juuri kenenkään mielenkiintoa, ja onhan anime selvästi suositumpi ja parempi kuin manga. Herra Oshii tiesi tarkalleen mitä oli tekemässä.

Ghost in the Shell antaa pieniä herkkuhetkiä pitkin kaikkia leffoja ja tuotantokausia niille, jotka ovat lukeneet mangan. Animeen on otettu kohtauksia ja juonikuvioita sieltä sun täältä pitkin mangaa ja sulautettu ne silloiseen tapahtumaketjuun. Syynä siihen, miksi koin onnekkaaksi, että alotin mangan lukemisen juuri ennen toisen kauden loppua, oli, että toisen kauden loppu on yksi suorimmista ja mahdollisesti hienoimmista näitä lainauksia, ja esimerkki siitä, miten se etäisyydestään mangaan huolimatta tekee silti kunniaa alkuperäiselle teokselle.

Koska yksittäisten mangasta poimittujen tapahtumien sulauttaminen uuteen juoneen on täysin vapaaehtoista sen sijaan, että animeissa olisi otettu linja kulkea tiukasti mangan tapahtumasta toiseen, ne sopivat hyvin paikoilleen eivätkä riko fiilistä. Vielä joskus teen listan kaikista vastaavista kohtauksista, jotka löydän, ehkä jopa kuvien kanssa.

Mangaa luin ensimmäisen sarjan loppuun asti ja kahta muuta sarjaa molempia vähän alusta. Ensimmäinen manga oli hyvä, hauska ja täynnä näitä viittauksia, mutta toinen ja kolmas (2.0 ja 1.5) olivatkin sitten paljon heikompia tekeleitä. 2.0:ssa käytettiin aivan likaa 1997-vuoden rumaa 3D-grafiikkaa, eikä sen juonikaan suorastaan mukaansa temmannut. 1.5 on näistä uusin, ja siitä kolmanneksen luettuani päätin, että tämä on tylsä salapoliisileikki. Huonoudestaan huolimatta molemmat jatko-osat ovat saaneet osansa animujen kunnianosoituksista.

Ei GitS-manga mestariteos ole, mutta on se sentään poikinut yhden aikamme hienoimmista animeista.

Filleri

Olen pahasti jäämässä tammikuun quotasta, joten Raattis ylpeänä esittää: Monoblogin ensimmäinen FILLERI!

Onkin jo varmaan käynyt ilmi Bleach-rähinöissäni, kuinka vihaan fillereitä, jos ei ole mitään kerrottavaa, eikö voisi vaan pitää paussia, ja käyttää rahansa ja aikansa johonkin fiksumpaan. Ei varmaan, koska joihinkinhan on fillerienkin uppoavat.

Olen lopettanut Naruton, Bleachin ja One Piecen katsomisen fillereiden takia. Nykyään ne sitten ovatkin liian naïveja (kattokaa hieno ï) makuuni. Najveista animeista puheen ollen Darker Than Black oli loppujen lopuksi aika lapsellinen. Tyylikäs muiden shounen sarjojen joukossa, mutta olen jo itse seinen iässä.

Eräs toinen hypeen kuollut sarja on Eureka Seven; ei ole varmaan kohtuutonta odottaa jotain hienoa sarjalta, joka on vaikka minkä listan kärjessä ja josta puolet animemusicvideo.org:in videot on tehty. Alku olikin erittäin lupaava (no joo, olen katsonut sitä vasta 4 jaksoa), mutta yksi ainoa yksityiskohta murskasi koko versoavan uskottavuuden: "me emme liftaa rahasta." Eikä mitään selitystä. Tiedoksi jollekin muulle, joka ei ole katsonut Eureka Seveniä: liftauksella ei ole tekemistä peukalokyydin kanssa, vaan tarkoittaa Eurekan ilmalautailua.

Tarinamme sankaria (Naruto erivärisellä tukalla) ei tule toimeen COOLien tyyppien kanssa, koska kukaan ei puhu hänelle tai selitä mitään, vaikkei kukaan olekaan erityisen töykeä tai muutenkaan nauti hänen ahdingostaan. COOLille sakille tulee rahapula, ja pitäisi tienata jotenkin. Naruto ehdottaa osallistumista lift-kisaan, mutta kaikki vaan ohittavat hänen kommenttinsa, ja päättävät salakuljettaa sisäelimiä liftaavilla mechoillaan. Jakson päätteeksi, joku viimein avaa suunsa, ja kertoo Narutolle, että  "me emme liftaa rahasta."

Tämä on niin korni yritys nostaa joukon COOLeutta, että sarjan katsominen jäi minulta siihen. Siis juurihan he liftasivat isoilla robooteillaan ansaitakseen rahaa. Ja koko sakki on suunnilleen maailman mestaruustasoa liftauksessa, mutta ei "me emme liftaa rahasta." Olisi vaikka sanonut, että emme me voi mennä niin julkiselle paikalle, koska me salakuljetamme sisäelimiä työksemme.

Asiasta kukkaruukkuun: (fillerit ruukaavat olla hyvin johdonmukaisia) Vietin tässä äskettäin pitkää viikonloppua kotona, kun elämääni kyllästyneenä päätin, että nyt haluan katsoa jotain oikein rankkaa ja masentavaa, joten kaivoin esiin Texhnolyzen ja ensimmäinen jakso oli NIIIN hyvä ja fiilikseen sopiva, hekumoin siitä jo ircissäkin. Aivan loistavaa tunnelmaa, ensimmäiset jakson harvoista sanoista kohdassa 11:30, mistään ei saa mitään selvää. Miksen ollut katsonut tätä aikaisemmin, varmaan siksi, että se on liian masentava ja rankka, ja olen yrittänyt katsoa sitä Naruton, FMA:n ja One Piecen jälkeen.

Sitten iskin pyörimään toisen jakson. Ensimmäiset sanat minuutin sisällä alkumusiikin lopusta, animaation taso laskenut, ohjaajalle annettu potkut, kaikki selitetään kädestäpitäen, toinen vain(*) kahdesta päähenkilöstä angstaa koko jakson menetettyä kättänsä ja jalkaansa Jep... Tämähän se syy olikin. Jakson lopussa hullutiedenainen tulee tarjoamaan emo-sankarillemme *GASP* Texhnolyze-implantteja.  EI hienon sarjan nimi saa olla jotain noin konkreettista (Eureka Sevenkin kompastui tähän), puhumattamaan, että x-kirjain jo yksistään tekee nimestä kornin.

*) Kunnollisessa maximum complexity sarjassa on ainakin puolitusinaa päähenkilöä, joiden kuolleisuusprosentti sarjan lopussa on suoraan verrannollinen sarjan hyvyyteen... MAI-HIME! >:-C Mutta siitä joku toinen kerta.

Kommentteihinkin saa filleröidä.

Kara no Kyoukai

En koe olevani kykeneväin arvostelemaan Kara no Kyoukaita. Siitä huolimatta se ansaitsee oman postauksensa.

Ehkä joskus vielä pystyn kirjoittamaan siitä kriittisesti, mutta en nyt, kun juuri olen katsonut viimeisen jakson.

Arvostelun kirjoittaminen itsessään vaatii, että arvostelun kohdetta on voitava katsoa objektiivisesti ja hieman yläviistosta. Tarkoittaen sitä, että tiivistäessäni jonkun teoksen muutamaan kappaleelliseen sanoja, joudun suhtautumaan siihen jokseenkin ylimielisesti. Kara no Kyoukai on ehkä tähän mennessä ainoa kokemani teos, joka tuntuu kuin se olisi liian hyvä ihmisen tekemäksi.

Voin vain turista faktoja: Animaatio on kauneinta näkemääni, ääninäyttely on loistavaa, musiikit ovat jotain taivaallista. Juonesta, kerronnasta ja yleensäkin tyylistä jokainen saa itse kyhätä mielipiteensä. Olen varma, että kaikki eivät pidä Kara no Kyoukain monimutkaisuudesta ja sekavuudesta, mutta itse koen sen positiivisena seikkana, koska tällöin ei ainakaan saa kuvaa, että tekijät aliarvioisivat katsojaa.

En voi kutsua Kara no Kyoukaita täydelliseksi animeksi, koska se poikkeaa valtavirrasta niin suunnattomasti. Tekee pahaa edes ajatella sitä ja esimerkiksi Full Metal Alchemistia rinnakkain. Enkä nyt mollaa FMA:ta, se on loistava, mutta se on myös helposti ymmärrettävä ja konkreettinen kuin lasten ohjelma. Kun taas Kara no Kyoukai on taiteellinen, abstrakti ja kaunis.

Pakko olla kiitollinen Japanin otakuille, koska ilman heitä, tällaisella animella ei olisi maksavaa yleisöä.

Mainittakoon vielä, että Kara no Kyoukai on seitsimänosainen leffasarja, jonka osien pituudet vaihtelevat kolmesta vartista kahteen tuntiin.

Aliarvostetut

Tässä siis jokin aika sitten lupaamani lista aliarvostetusta animesta ja mangasta. Listalleni pääsi niitä teoksia, jotka sattuivat tulemaan mieleen, ja lisäilen niitä sitä mukaa. Kriteerinä oli valtavirran suosion puute ja oma positiivinen mielipiteeni. Lisää voi ehdotella.

Anime:
Key the Metal Idol - Ei kerro rokkibändistä.
Serial Experiments Lain - Tykkäsitkö Matrixissa muustakin kuin toiminnasta?
Tenshi na konamaiki (Cheeky Angel) - Aika yksinkertainen tapaus, joka on luultavasti jäänyt pienelle suosiolle häiritsevän piirtotyylinsä vuoksi.
Kara no Kyoukai - Parasta

Manga:
Yubisaki Milk Tea - Tabukasa
Hotel - Nimi ei kerro sitäkään.
Broken Angels
Boku no futatsu no tsubasa - Tapahtuukin jotain, eikä vaan vatvota.
Short Program - Lämminhenkisiä one shotteja
Kakumei no hi (The Day of Revolution) - Ainoa ratkaisu yllättävään muutokseen ei olekaan sen kieltäminen.
Pretty Face
Yokohama Kaidashi Kikou - Animeadaptaatio on perseestä. Yksi kauneimmista ja rauhallisimmista mangasarjoista.
Milk Closet - Maksimaalista eeppisyyttä. Ehdottoman suositeltavaa lukemista.

Witch Hunter Robin

Unohdin kirjottaa tästä, kun se oli tuoreena mielessä uudelleenkatselun jäljiltä. Jotain siis lyhyesti.

Mukavan vakavahenkinen, muttei liian ryppyotsainen. Hyvä ääninäyttely, erinomainen musiikki, kaunis animaatio ja hienot efektit. Ensimmäinen kerta oli parempi, koska nyt kaikki käänteet tiesi ennalta, mikä teki katsomisesta hieman tasapaksua. Loppu oli ainut asia, jonka olin unohtanut melko täydellisesti, mutta ei se oikeastaa ollutkaan kovin muistamisen arvoinen.

Parhaiten mieleen painuneena oli kohta, jossa eräs kovakin pahis palaa silmänräpäyksessä tuhkaksi puolivahingossa. Sarjassa siis taijotaan, kuten nimestä voikin päätellä. Vältin Robinin katsomista pitkään juuri sen nimen vuoksi: "Missähän Sherwoodin metsässä niitä noitia metsästetään? Huhhuh." Mutta ah kuinka väärässä olinkaan. Witch tässä tapauksessa on animetyyliin vain sana, jolla nimitetään jotain yliluonnollista. Se voisi yhtä hyvin olla vampire, demon, monster tai kappa tarkoittamatta silti mitään niistä.

Suosittelen toiminta- tai juonianimesta pitäville.

Canaan

Tykkäsin kovasti. Muistutti monessa mielessä Baccanoa, mutta juoni oli vähän angstisempi ja yleisemmin animessa tavattavaa sorttia, mutta se oli suoritettu mainiosti. Pääosa sarjan charmista on tässäkin tapauksessa hahmoissa, joista jokaisella on roolinsa, vaikkakin toisilla selvästi pienempi. Pääpahiskin on vaihteeksi tehty kunnolla, eikä olla sorruttu käkättäviin mielipuoliin. Hänellä on heti päähenkilön jälkeen suurin painoarvo.

Voin jopa myöntää toivovani jatko-osaa, koska näiden tyttöjen touhuja voisi katsella enemmänkin.

Angel Cop

Angel Cop on ollut minulla fyysisenä kappaleena hyllyssä ties kuinka kauan. Sain sen joskus ilmeisesti lahjaksi, ja nyt vuosia myöhemmin viimein katsoin sen. Olin aikeissa katsoa Slayersiä, mutta ekan jakson jälkeen päätin, että jos aion katsoa vanhemman polven animea, se voisi yhtä hyvin olla jotain, mitä en ole nähnyt aiemmin.

Oikeastaan hyvä etten ollut katsonut Angel Copia heti Full Metal Alchemistin ja Naruton perään (joista tämänkin nykyisen elitistin animen katsonta alkoi), koska olisin varmasti yrittänyt suhtautua siihen aihepiirin vaatimalla vakavuudella, mikä on aivan väärä tapa seurata mitään vuosikymmentä vanhempaa tuotantoa (esim. MacGyver). On siis osattava ottaa rennosti, kun vuosisadan taistelukohtauksen taustalla soi sankarillin 80-luvun toitotus.

Angel Cop osaa halutessaan olla realistinen, mitä nyt vihollisten osumatarkkuus on paikoin melko säälittävä. Länkkärimäisten pyssytaistojen sijaan nähdään ansojen virittelyä ja kaupunkisodan taktiikoita. Bongasinpa arsenaalista ihan ehdan viuhkaräjähdepanoksenkin.

Angel Copissa on myös merkillinen painotus splättäämisellä, mikä käy ilmi, kun ensimmäisen kymmenen minuutin hitaahko mutta arvokas animaatio muuttuu hetkessä 24fps:ksi, kun päähenkilö tekee sisääntulonsa ja ampuu pahista kolme kertaa vatsaan ja kahdesti päähän levittäen 90% tämän verenkierrosta ja kallon seinille "colorado-tyyliin", kun pahis olisi ollut vaaraton jo ensimmäisen osuman jälkeen. Myöhemmin nähdään vielä räimeämpiä räiskäleitä.

Hienointa mitä Angel Copilla on tarjota on jatkuvasti muuttuva tilanne. Alun järjestäytynyt organisaatio päätetään hävittää, ja tukeva sivuhahmo toinen toisensa jälkeen kuolee, kunnes loppua kohden koko hahmokaartista on jäljellä enää päähenkilö. Lopullinen lopputaisto käydään tilanteessa, jossa vihollinen, päähahmo ja toinen pääosa ovat pahasti rampautuneita, ja sen päätös on unohtumaton joskin aavistuksen korni. TUPLASPOILERI Päähahmon ainoa keino kukistaa pahis ampumalla tätä päähän on ampua kuula uhrautuvan toverinsa kallon läpi. Tomera tyttö. Eikä yksityiskohdissa säästellä.

Kaiken kaikkiaan mukava ylemmän B-luokan äksönrämistely. Juoni on hyvä vaikkakin kornin patrioottinen.

Onegai Teacher

Jaahas, mitähän tästä sanoisi. Ensivaikutelma ei ollut kovin positiivinen "miksi tämä on niin suosittu ja onegai twinsistä ei välitä kukaan?" Sitten se siitä vähän parani, että ainakin joskus hommiin laitetaan vähän vauhtia, vaikkakin ulkoiselta tasolta, mutta eipähän saman asian ympärillä pyöritä koko tuotantokautta. Eli nyt ei paritettu kahta hahmoa koko sarjaa, vaan se aika käytettiin suhteen piilotteluun.

Love Hinasta on selvästi peritty (kumpi sitten olikaan ensin, en jaksa tarkistaa) hahmojen kädettömyys tilanteiden selittämiseen ja kaiken väärin ymmärtämiseen, mitä en pysty kuvittelemaan kenenkään pitävän viihteenä. Kaikki tällaisesta typeryydestä seuraavat juonenkäänteet ovat minun listallani aivan kirkkaimssa huipussaankin ala-arvoisia.

Animaatio oli kai aivan siedettävää, mutta äänet... Äänet! Olin aivan varma, kunnes tarkistin asian, että tämän on perustuttava visual novelliin tai erogeemuun ja lainattava musiikkinsa suoraan kyseisestä mediasta, koska ne ovat jotain aivan abysmaalisen paskaa. Midi-syntetisaattorilla väsättyjä pimputuksia joiden tekijä on toivottavasti jo seivästäytynyt miekkaansa.

Ääninäyttelykin on ärsyttävää - puheeseen EI saa lisää tunnetta, vaikka ennen jokaista vokaalia ja jokaisen sanan jälkeen ähkäisee pienen h:n. Vhaih honkhoh thämhäh jhothenkinh drhamhaatthisthah? Ei, se on raivostuttavaa! Ei fundamentaalisesti yhtä hirvittävää, kuin jenkkein ylinäyttely, mutta varmasti joku on käskenyt molempien päähenkilöiden ääninäyttelijät puhumaan tunteenpurkauksissaan niin, koska molemmat roolisuoritukset repivät hermojani.

Säälin sivuhahmoja monissa tilanteissa, koska he eivät ole tehneet mitään pahaa joutuakseen kyseiseen animeen ja ovatkin oikeastaan ainoita jokseenkin rationaalisesti käyttäytyviä hahmoja koko tuotannossa. Eteenkin tilanteessa, jossa päähenkilö saa jotenkin päähänsä, että uhrautumalla tilanteessa, jossa kukaan ei sitä kaipaa, hän voisi jotenkin auttaa jotakuta, mutta aiheuttaakin vain mielipahaa itselleen, mielitylleen, oikeastaan koko hahmokaartille ja ennen kaikkea minulle.

Meni vähän ragettamiseksi, mutta ei Onegai Teacher läpeensä mätä ollut. En vaan nyt keksi siitä mitään kovin kummoisia hyviä puolia. Jakso 13, joka on joku epilogi ja sellaisenaan erittäin irrallinen muusta juonesta, oli ainoa jolle naurahdin.

FLCL

FLCL muuttuu eeppisemmäksi joka kerta, kun katson sen. Tällä hetkellä se on eeppisin ja heti Clannadin jälkeen koskettavin anime, jonka olen koskaan nähnyt. Jos katson sen vielä kerran, maailma varmaan luhistuu.

Paria ensimmäistä jaksoa tulee silloin tällöin näyteltyä ihmisille, ja kun aikaa on vähän, niitä tulee katsoneeksi useammin kuin viimeisiä jaksoja, mikä on oikeastaan vaan hyvä, koska viimeiset jaksot kruunaavat koko animen, enkä soisi itseni kyllästyvän niihin. Alan vähitellen muistamaan ensimmäiset kaksi jaksoa ulkoa.

Kommenttini alempaa niille, jotka eivät jaksa lukea kommentteja:

Vaikuttaisi siltä, että minun täytyy vähän selittää lemppari animeani.

En itsekään ensimmäisellä kerralla tajunnut siitä juuri mitään, kunnes aivan lopussa huomasin, että kas tässä olikin juoni. Toisella kerralla seurasin sitä alusta alkaen ja ihmettelin kuinka saatoin olla näkemättä sitä ensimmäisellä kerralla. Johtui varmaan kaikesta häröilystä, joka vei huomion toisaalle. Kolmannella kerralla tajusin mistä juonessa oli kyse, ja olin monessa kohtaa aivan fiiliksissä.

Nyt on mennyt laskut sekasin monesko kerta on menossa, mutta pointti on, että joka kerralla olen tajunnut ja huomannut enemmän kuin edellisillä. Muustakin kuin juonesta: ihmisistä, maailmasta, maailmanulkopuolisesta, Harukosta ja sarjan takana piilevästä suuremmasta tarinasta.

The Adolescence of Utena

...lienee oudoin anime jonka olen koskaan nähnyt. Kerrankin olin iloinen spoilaantumisestani, koska jos olisin yrittänyt suhtautua siihen samoin kuin TV-sarjaan, olisin varmaan ollut melkoisen hämmentynyt, kun Utena muuttuu autoksi.

Ei The Adolescence of Utena silti huono ole. Ainakin se on todella tyylikäs monessakin mielessä; animaatio on nättiä, taustat ja hahmot viimeisteltyjä, musiikit ja ääninäyttely ovat kunnossa. Ainoa järkevä näkökanta sille vain on metaforinen.

Enpä nyt keksi muuta sanottavaa. Kannattaa katsoa, jost tykkää monimutkaisista tai silmäkarkilla täytetyistä animeista. Eikä se ole edes niin pitkä.

Key the Metal Idol

Tässä animessa on muutama seikka, jotka tekevät siitä mielenkiintoisen, erilaisen, uskottavan ja ennen kaikkea hyvän. Jos olet yhtä spoilerikammoinen kuin minä, suosittelen olemaan lukematta. Ei siis mitään juonipaljastuksia luvassa.

Suurin osa yli kuusijaksoisista (ei parisuhde) animeista alkaa muutaman episodin yhden tekevällä palloilulla. Kunnes yhtäkkiä noin sarjan puolessa välissä, jostain tupsahtaa juoni, mikä muuttaa sarjan luonteen täysin. Tässä vaiheessa yleensä esitellään päähahmot.

Key the Metal Idolin kohdalla on toisin. Synkeähkö juoni on alusta lähtien mukana, vaikkei se heti päähahmoon vaikutakaan, vaan etenee lähinnä rinnalla sivuten häntä silloin tällöin. Eivätkä päähahmonkaan tekemiset tällä välin ole yhdentekevää palloilua, vaan määrätietoista pyrkimystä omaan päämääräänsä.

Seuraavaksi haluan, että mietit itseksesi, mitä ajattelisit, jos kohtaisit henkilön, joka tuijottaa lasittunein silmin suoraan eteensä, ja väittää olevansa robotti. Siis oikeassa maailmassa, ei jossain pelissä tai animessa, vaan siinä maailmassa, jossa käyt kaupassa, töissä, koulussa ja elät. Minä ainakin ajattelisin, että hän pelleilee tai on päästään vialla. Ja niin ajattelisivat Key the Metal Idolinkin henkilöt aina lapsuuden ystävistä uusiin tuttavuuksiin. Vastaavia reaktioita saattaa jopa kohdata muissa animeissa tai manga-sarjoissa, mutta epäilen vahvasti, että ei niissä kukaan huolisi moista henkilöä ystäväkseen tämän itsensä vuoksi. "Yäk, se on erilainen."

Näiden päälle hieno käsin tehty animaatio, vahva tunnelma, uskottavat hahmot ja hyppysellinen hienoja hetkiä, niin kyllä minulle kelpaa.

K-On! & Detroit Metal City & Golden Boy

Luin tässä tylsyyteeni vähän aikaa sitten K-Onia ja se oli oikein miellyttävää ajantappoa. Elätin epäilyksiä jo silloin, että millaisella menestyksellä tämä kääntyy animeksi. Eihän se aivan samanlaista vaikutusta tehnyt. Aika huolella on Manabista lainattu. Eikä tällaisen sarjan tyyliin sovi, että musiikki jota siinä soitetaan on oikeasti kuunneltavassa muodossa, koska katsojalle ei varsinaisesti kuulu mielipidettä musiikin tasosta. Aika keskiverto tapaus. (Haruhissa oli paras bändikohtaus, eikä siinä jäänyt epäselväksi, mitä katsojan kuului ajatella.)

Detroit Metal City on yksi niistä sarjoista, joiden katsomista olen lykännyt vaikka kuinka pitkään. Tällä kertaa poikkeuksellisesti, kun viimein sain katsotuksi sitä, en pitänyt siitä. Johtuu varmasti siitä, että olin odottanut jotain aivan muuta. (Lähempänä Beckiä) Mutta kun paljastuukin, että kyseessä on 13 minuutin pituinen sketsisarja, siihen on vähän hankala suhtautua, joten en edes yrittänyt. Katson joskus lisää, kun siltä tuntuu. En ole Beckiäkään katsonut, mutta lukenut olen, ja nyt voisi katsoa.

Jokin aika sitten luin myös Golden Boyta, ja se oli aivan kaikkea sitä, mitä en odottanut. Erittäin mainio tapaus. AMViden ja kuulopuheiden vuoksi kuvittelin, että kyseessä olisi puhdas pervoilumanga, mutta se paljastuikin varsin mukaansatempaavaksi. Jokaisesta kappaleesta jää kokonaisuuden tunne eikä oikeastaan mitään hampaankoloon... Tai no... Se jokin jää aina.

Ensin se harmittaa, kun päähenkilö olisi selvästi sen ansainnut, mutta sitten tulee yksi flash back, ja poistaa kaiken tarpeettoman säälin päähenkilölle, jolla ei millään käy flaksi - se on oma valinta. Pistää vaan mietityttämään, että kun kaikki paikat on käyty läpi, niin minne sankarimme voi enää mennä, jos jokapaikassa ollaan häntä avosylin vastaanottamassa. Tai ehkä juuri se on hänen jalo päämääränsä.

Mukava lukea mangaa, jossa jollakin jatkuvasti onnistaa, eikä homma silti mene ylimielistelyksi tai teräsmiehistelyksi. Päähenkilö pysyy itsenään ja ihmisenä. Voisin tsekata animen. Benkyou, benkyou, benkyou.

Baccano

Aliarvostettu anime numero 1.

Baccano on aivan loistava, ja jos koet, että voit luottaa minua, katso se, ja lue vasta sitten loput tästä kirjoituksesta.

SPOILERS

Animesarjojen Pulp Fiction. Niin epäkliseinen, erilainen ja laadukas, että siitä ei kukaan Japanissa pitänyt... Katsovat mielummin Dragonballia ja Sailor Moonia. Jatkoa siis tuskin on animen muodossa luvassa. Ei sinäänsä haittaa minua, koska tarina sellaisenaan oli kokonaisen oloinen, mutta romaanissa on kuulemma paljonkin enemmän kaikkea. Mutta jos toinen kausi olisi, sen mielelläni katsoisin.

En vieläkään voi uskoa, että Baccanossa ei ollut ainuttakaan koululaista tai moe-hahmoa. Kaikki fanservice tarjoiltiin tirkistelykohtausten sijaan väkivallan muodossa, mikä ainakin minulle passaa. Mainittakoon, että jakson 14 kohdalla ihmettilin kyllä, että miksi Bleachiksi ja Dragonballiksi tämä on mennyt, kun ihmiset mäiskivät betonilattioihin kraatereita ja heittelevät toisiaan kuin räsynukkeja. Meinasin jo jättää katsomisen siihen, kun luulin, että viimeiset kolme jaksoa olisivat jotain DVD-spesiaalifilleriä.

Baccanossa oli myös ehkä animehirstorian ensimmäiset koomiset hahmot, joista oikeasti pidin. Sarjassa kun käsitellään kuolemattomuutta, toivoin hartaasti, että ainakin heistä tulisi kuolemattomia, koska he ovat sen ansainneet. Itseasiassa Baccanossa ei ollut ainuttakaan hahmoa, josta en olisi pitänyt, mikä on melkoinen saavutus. Kaikki olivat riittävän karismaattisia, mutta myös persoonallisia, ja vaikka kenenkään henkilökohtaiseen historiaan ei pahemmin pureuduttukaan, pystyi hahmoja silti ymmärtämään.

Nyt on hyvä putki päällä, kun Bakemonogatarin jälkeen heti tämän katsoin. Pakko sanoa, että Baccano oli parempi.