FLCL

FLCL muuttuu eeppisemmäksi joka kerta, kun katson sen. Tällä hetkellä se on eeppisin ja heti Clannadin jälkeen koskettavin anime, jonka olen koskaan nähnyt. Jos katson sen vielä kerran, maailma varmaan luhistuu.

Paria ensimmäistä jaksoa tulee silloin tällöin näyteltyä ihmisille, ja kun aikaa on vähän, niitä tulee katsoneeksi useammin kuin viimeisiä jaksoja, mikä on oikeastaan vaan hyvä, koska viimeiset jaksot kruunaavat koko animen, enkä soisi itseni kyllästyvän niihin. Alan vähitellen muistamaan ensimmäiset kaksi jaksoa ulkoa.

Kommenttini alempaa niille, jotka eivät jaksa lukea kommentteja:

Vaikuttaisi siltä, että minun täytyy vähän selittää lemppari animeani.

En itsekään ensimmäisellä kerralla tajunnut siitä juuri mitään, kunnes aivan lopussa huomasin, että kas tässä olikin juoni. Toisella kerralla seurasin sitä alusta alkaen ja ihmettelin kuinka saatoin olla näkemättä sitä ensimmäisellä kerralla. Johtui varmaan kaikesta häröilystä, joka vei huomion toisaalle. Kolmannella kerralla tajusin mistä juonessa oli kyse, ja olin monessa kohtaa aivan fiiliksissä.

Nyt on mennyt laskut sekasin monesko kerta on menossa, mutta pointti on, että joka kerralla olen tajunnut ja huomannut enemmän kuin edellisillä. Muustakin kuin juonesta: ihmisistä, maailmasta, maailmanulkopuolisesta, Harukosta ja sarjan takana piilevästä suuremmasta tarinasta.

The Adolescence of Utena

...lienee oudoin anime jonka olen koskaan nähnyt. Kerrankin olin iloinen spoilaantumisestani, koska jos olisin yrittänyt suhtautua siihen samoin kuin TV-sarjaan, olisin varmaan ollut melkoisen hämmentynyt, kun Utena muuttuu autoksi.

Ei The Adolescence of Utena silti huono ole. Ainakin se on todella tyylikäs monessakin mielessä; animaatio on nättiä, taustat ja hahmot viimeisteltyjä, musiikit ja ääninäyttely ovat kunnossa. Ainoa järkevä näkökanta sille vain on metaforinen.

Enpä nyt keksi muuta sanottavaa. Kannattaa katsoa, jost tykkää monimutkaisista tai silmäkarkilla täytetyistä animeista. Eikä se ole edes niin pitkä.

Key the Metal Idol

Tässä animessa on muutama seikka, jotka tekevät siitä mielenkiintoisen, erilaisen, uskottavan ja ennen kaikkea hyvän. Jos olet yhtä spoilerikammoinen kuin minä, suosittelen olemaan lukematta. Ei siis mitään juonipaljastuksia luvassa.

Suurin osa yli kuusijaksoisista (ei parisuhde) animeista alkaa muutaman episodin yhden tekevällä palloilulla. Kunnes yhtäkkiä noin sarjan puolessa välissä, jostain tupsahtaa juoni, mikä muuttaa sarjan luonteen täysin. Tässä vaiheessa yleensä esitellään päähahmot.

Key the Metal Idolin kohdalla on toisin. Synkeähkö juoni on alusta lähtien mukana, vaikkei se heti päähahmoon vaikutakaan, vaan etenee lähinnä rinnalla sivuten häntä silloin tällöin. Eivätkä päähahmonkaan tekemiset tällä välin ole yhdentekevää palloilua, vaan määrätietoista pyrkimystä omaan päämääräänsä.

Seuraavaksi haluan, että mietit itseksesi, mitä ajattelisit, jos kohtaisit henkilön, joka tuijottaa lasittunein silmin suoraan eteensä, ja väittää olevansa robotti. Siis oikeassa maailmassa, ei jossain pelissä tai animessa, vaan siinä maailmassa, jossa käyt kaupassa, töissä, koulussa ja elät. Minä ainakin ajattelisin, että hän pelleilee tai on päästään vialla. Ja niin ajattelisivat Key the Metal Idolinkin henkilöt aina lapsuuden ystävistä uusiin tuttavuuksiin. Vastaavia reaktioita saattaa jopa kohdata muissa animeissa tai manga-sarjoissa, mutta epäilen vahvasti, että ei niissä kukaan huolisi moista henkilöä ystäväkseen tämän itsensä vuoksi. "Yäk, se on erilainen."

Näiden päälle hieno käsin tehty animaatio, vahva tunnelma, uskottavat hahmot ja hyppysellinen hienoja hetkiä, niin kyllä minulle kelpaa.

K-On! & Detroit Metal City & Golden Boy

Luin tässä tylsyyteeni vähän aikaa sitten K-Onia ja se oli oikein miellyttävää ajantappoa. Elätin epäilyksiä jo silloin, että millaisella menestyksellä tämä kääntyy animeksi. Eihän se aivan samanlaista vaikutusta tehnyt. Aika huolella on Manabista lainattu. Eikä tällaisen sarjan tyyliin sovi, että musiikki jota siinä soitetaan on oikeasti kuunneltavassa muodossa, koska katsojalle ei varsinaisesti kuulu mielipidettä musiikin tasosta. Aika keskiverto tapaus. (Haruhissa oli paras bändikohtaus, eikä siinä jäänyt epäselväksi, mitä katsojan kuului ajatella.)

Detroit Metal City on yksi niistä sarjoista, joiden katsomista olen lykännyt vaikka kuinka pitkään. Tällä kertaa poikkeuksellisesti, kun viimein sain katsotuksi sitä, en pitänyt siitä. Johtuu varmasti siitä, että olin odottanut jotain aivan muuta. (Lähempänä Beckiä) Mutta kun paljastuukin, että kyseessä on 13 minuutin pituinen sketsisarja, siihen on vähän hankala suhtautua, joten en edes yrittänyt. Katson joskus lisää, kun siltä tuntuu. En ole Beckiäkään katsonut, mutta lukenut olen, ja nyt voisi katsoa.

Jokin aika sitten luin myös Golden Boyta, ja se oli aivan kaikkea sitä, mitä en odottanut. Erittäin mainio tapaus. AMViden ja kuulopuheiden vuoksi kuvittelin, että kyseessä olisi puhdas pervoilumanga, mutta se paljastuikin varsin mukaansatempaavaksi. Jokaisesta kappaleesta jää kokonaisuuden tunne eikä oikeastaan mitään hampaankoloon... Tai no... Se jokin jää aina.

Ensin se harmittaa, kun päähenkilö olisi selvästi sen ansainnut, mutta sitten tulee yksi flash back, ja poistaa kaiken tarpeettoman säälin päähenkilölle, jolla ei millään käy flaksi - se on oma valinta. Pistää vaan mietityttämään, että kun kaikki paikat on käyty läpi, niin minne sankarimme voi enää mennä, jos jokapaikassa ollaan häntä avosylin vastaanottamassa. Tai ehkä juuri se on hänen jalo päämääränsä.

Mukava lukea mangaa, jossa jollakin jatkuvasti onnistaa, eikä homma silti mene ylimielistelyksi tai teräsmiehistelyksi. Päähenkilö pysyy itsenään ja ihmisenä. Voisin tsekata animen. Benkyou, benkyou, benkyou.

Baccano

Aliarvostettu anime numero 1.

Baccano on aivan loistava, ja jos koet, että voit luottaa minua, katso se, ja lue vasta sitten loput tästä kirjoituksesta.

SPOILERS

Animesarjojen Pulp Fiction. Niin epäkliseinen, erilainen ja laadukas, että siitä ei kukaan Japanissa pitänyt... Katsovat mielummin Dragonballia ja Sailor Moonia. Jatkoa siis tuskin on animen muodossa luvassa. Ei sinäänsä haittaa minua, koska tarina sellaisenaan oli kokonaisen oloinen, mutta romaanissa on kuulemma paljonkin enemmän kaikkea. Mutta jos toinen kausi olisi, sen mielelläni katsoisin.

En vieläkään voi uskoa, että Baccanossa ei ollut ainuttakaan koululaista tai moe-hahmoa. Kaikki fanservice tarjoiltiin tirkistelykohtausten sijaan väkivallan muodossa, mikä ainakin minulle passaa. Mainittakoon, että jakson 14 kohdalla ihmettilin kyllä, että miksi Bleachiksi ja Dragonballiksi tämä on mennyt, kun ihmiset mäiskivät betonilattioihin kraatereita ja heittelevät toisiaan kuin räsynukkeja. Meinasin jo jättää katsomisen siihen, kun luulin, että viimeiset kolme jaksoa olisivat jotain DVD-spesiaalifilleriä.

Baccanossa oli myös ehkä animehirstorian ensimmäiset koomiset hahmot, joista oikeasti pidin. Sarjassa kun käsitellään kuolemattomuutta, toivoin hartaasti, että ainakin heistä tulisi kuolemattomia, koska he ovat sen ansainneet. Itseasiassa Baccanossa ei ollut ainuttakaan hahmoa, josta en olisi pitänyt, mikä on melkoinen saavutus. Kaikki olivat riittävän karismaattisia, mutta myös persoonallisia, ja vaikka kenenkään henkilökohtaiseen historiaan ei pahemmin pureuduttukaan, pystyi hahmoja silti ymmärtämään.

Nyt on hyvä putki päällä, kun Bakemonogatarin jälkeen heti tämän katsoin. Pakko sanoa, että Baccano oli parempi.