maanantai 9. elokuuta 2010

Linux Mint

Aiheesta kukkaruukkuun. Olen kesällä reissatessa käyttänyt miniläppärilläni Linux Mint -nimistä linux jakelua. Se perustuu Ubuntuun, joten sille on saatavilla paljon ohjelmia, dokumentaatiota sekä neuvoja. Linux Mintin iskulause on "from freedom came elegance", ja minusta se parin kuukauden käyttökokemuksen perusteella onkin erittäin sopiva.

Homma oikeastaan lähti siitä, että halusin testata Nokian ja Intelin uutta MeeGo-käyttöjärjestelmää. Se oli erittäin nopea - käytössä ja eteenkin käynnistyksessä - mutta ominaisuuksiltaan niukka ja käyttöliittymältään liian kankea. Lisäksi se oli selvästi optimoitu miniläppäreille, koska, kun kytkin läppäriini 24-tuumaisen näytön, se hidastui erittäin selvästi: framerate vähintäänkin puolittui, vaikkei meneillään olisi mitään näytön resoluutioon liittyvää.

Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo osioinut miniläppärini kovalevystä siivun linuxille, joten päätin asentaa siihen Mintin, josta olin kuullut etsiessäni Youtubesta MeeGo-aihesia videoita. (video) Se oli alusta alkaen täynnä iloisia yllätyksiä: kaikki tarvittava oli valmiiksi asennettu, ja se mitä ei ollut, löytyi helposti pakettienhallinnalla. Tähän tottuminen vei aikansa, koska lähdin aina ensimmäisenä googleen seikkailemaan, kunnes tajuan, etten ole enää Windowsissa. Ja kun sanon, että kaikki tarvittava on valmiiksi asennettuna tarkoitan Flash- ja MP3-toistoa enkä kahdeksaa erilaista terminaalia ja Open Officea, joka on muuten jätetty Mintin oletussovelluksista pois tilan säästämiseksi. Se on kuitenkin helppo asentaa itse, jos sitä kokee tarvitsevansa.

Mintin mukana tulee myös Compiz, joka yllättäen pyörii jopa miniläppärillä. Sen ylivoimaisesti hyödyllisin ominaisuus on 3D-kuutio, koska ilman sitä työtilat eivät oletuksena jostain syystä kierrä lopusta takaisin alkuun. Ja jos käyttäisin oikeaa hiirtä enkä touchpadiä, kaikki työpöydät kerralla esille tuova Expo olisi myös erittäin hyödyllinen. Erilliset työtilat ovat erityisen hyödyllisiä miniläppärin pienellä näytöllä, johon ei ole tarkoituskaan mahtua kovin useaa ikkunaa kerrallaan.

Yksi erittäin hieno ominaisuus on tuki NTFS-osioille, joiden ansiosta pystyn käyttämään Windows-osioni tietoja mielin määrin, eikä minun tarvinnut lähteä kikkailemaan musiikkien tai kuvien kanssa. Vaikka saisin Mintini sekaisin, oleelliset tiedostot ovat tallella Windows-osiolla. (Kylläpäs onkin takaperoinen järjestely.)

Mintin varjopuolia ovat jotkin käsittämättömän mutta kiitettävän harvat oikut kuten joidenkin käynnistyksessä suoritettavien komentojen toimimattomuus ilman mitään syytä, sekä käyttöjärjestelmän omien pikanäppäinyhdistelmien satunnainen toimimattomuus. (Compizin näppäinkomennot sen sijaan toimivat hyvin.) Compiz ei toiminut ulkoisen näytön kanssa oletuksena, enkä saanut sitä vajaavaisilla taidoillani häksättyä kuntoon. Lisäksi Mintillä tuntui olevan kovin vahva mielipide siitä, miten näyttöjä tulee käyttää - kun ulkoisen näytön kytkee kiinni tai näytön asetukset avaa tai niille tekee oikeastaan yhtään mitään, näytön asetukset ponnahtavat oletuksiksi, missä ei sinäänsä olisi mitään pahaa, jollen joka kerta olisi joutunut laittamaan miniläppärin näyttöä pois päältä manuaalisesti. Nyt sitä riesaa ei enää ole, koska olen tottunut käyttämään Minttiä pelkältä läppärin näytöltä, ja se riittää hyvin.

Kirjoitan tätä parhaillaan Windowsissa, koska Mintin äänet lakkasivat toimimasta, enkä edes käytyäni läpi kaikki Ubuntun ohjeet ole saanut niitä toimimaan. Kirjoitan tätä siksi, että Windowsiin palattuani havaitsin kuinka kaipaa erinäisiä Mintin ominaisuuksia. Päälimmäisenä työtilat. Kirjotan tätä myös rohkaistakseni muitakin kokeilemaan Mintiä tai linuxia ylipäänsä. Nyt kun monilla on miniläppäreitä, joilla ei ole tarkoituskaan tehdä juuri muuta kuin selata nettiä, linuxin kokeilemisessa ei ole varjopuolia: käytit sitten Firefoxia tai Chromea surffaus ei juuri Windowsista poikkea.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Konsolit

Tervetuloa Monoblogin ensimmäiseen pelaamisaiheiseen kirjoitukseen. Alunperin kirjoitin tätä kommentiksi tähän uutiseen, mutta juttua alkoikin pukata. Ja sama kai se, onko tämä lukemattomana siellä vai täällä.

Uutinen:
Wii myy edelleen USA:ssa enemmän kuin muut konsolit yhteensä.

Kommentti:
Haluaisin nähdä tilastoita pelimyynneistä per myyty konsoli. En usko, että tässä aspektissa Wii pärjäisi kovinkaan hyvin, vaikka sen pelit ovatkin halvimpia. (Xbox 360 pitäisi tosin antaa jotain tasotusta, koska sen keskiverto omistaja on ostanut 3-4 konsolia.)

Itse olen muuttunut Wiin omistajasta sen halveksujaksi, koska sen pelikirjastosta puuttuu klassikkoaines. Wiin ikimuistoisin peli on edelleen Wii-sports. WiiWaressa ei ole nimeksikään pelaamisen arvoisia pelejä ja "Virtual Console -pelejä" on voinut pelata emulaattoreilla, kokoelmalevyillä ja uusintapainoksina vaikka kuinka kauan.

DS on tämän sukupolven "tosipelaajien" Nintendo-konsoli, koska sen kosketusnäytön on vähitellen annettu vajota unholaan uudemmissa peleissä, ja eiköhän se sinne jää Nintendo 3DS:n myötä, jossa kosketusnäyttö on säilytetty lähinnä yhteensopivuuden vuoksi. Nintendo itse sanoi, että 3D-kuvan tökkiminen kynällä ei toimi, enkä usko, että käden heiluttelu sen allakaan tekee hyvää syvyyselämykselle.

Liikeohjaus-gimikki alkaa käydä jo vanhaksi, eikä siinä ole mitään järkeä, jos nopeusanturi vain ajaa hyppy- tai hyökkäysnapin virkaa - toisesta analog-stickistä on paljon enemmän iloa. Asiat voisivat olla toisin, jos Wiimote olisi alunperin omannut Motion Plus -lisäpalikan tuoman tarkkuuden. Jos Red Steelin miekanheiluttelu olisi ollut mahdollista toteuttaa kuten Red Steel 2:ssa, Wiin koko pelikirjasto ja pelaajakunta voisi olla aivan toisenlainen.

Nyt on myöhäistä. Motion Plus on liian kallis, eikä sitä saada mitenkään myytyä kaikille, kun pelit oletuksena käyttävät Wiimotea vapinamittarina. Sen sijaan Wii on onnistunut tutustuttamaan peleihin ihmisiä joita ne eivät edelleenkään kiinnosta - vanhainkodeissa pelattiin hetki Wii-bowlingia... Ja? Koko perheen konsoli on typerä käsite - lapsille on ennenkin ostettu pelikonsoleita. Ei siihen tarvita yksinkertaistettuja, epämääräisiä heiluttelukontrolleja. Hyvästä myynnistä on seurannut myös se ikävä haittavaikutus, ettei Nintedolla ole vielä vähään aikaan pienintäkään aikomusta julkaista uutta kotikonsolia.

Pimeä toiveeni on, että joku loisi konsolin, jonka pääasiallinen pelijakelu sekä -kirjasto muistuttaisi enemmän nykyisiä Virtual Console-, Live Arcade- ja PSN-palveluja. Pienempiä pelejä edulliseen hintaan. (Trine, LostWinds, Portal jne.) Trine oli minulle juuri sopivan pituinen ja kokoinen elämys, minkä lisäksi se oli ehtaa "hardcore-pelaamista" eikä mitään valmiiksi pureskeltua Very Easy -tason kakkaa. (Ilman nettijakelua 2D-tasoloikat ovat kuolemaan tuomittuja.)

Jos se olisi minusta kiinni, tulevaisuuden konsoli olisi GameCube 2 pelien verkkojakelulla, DualShock 3 -ohjaimella, teräväpiirrolla ja XNA:n kaltaisella kehitysalustalla. Konsolin ei tarvitsisi olla bleeding edgeä, kuten Xbox 360 (ylikuumeni) ja PS3 (maksoi omaisuuden), muttei kuitenkaan alitehoinen Wii (ei pysty teräväpiirtoon, Nintendo teki voittoa pelkillä konsoleilla pian julkaisun jälkeen halpojen/vanhojen osien ansiosta = Munattoman riskitöntä suunnittelua).

Raudan osalta kasaisin sen 2-ydin prosessorista, kuluttaja näyttiksestä sekä 250-500Gt kovalevystä. Näin ei tarvitsisi keksiä pyörää uudelleen, ja kun kaikki osat kuitenkin optimoidaan konsolin käyttöön, niistä saadaan enemmän irti kuin vastaavalla tietokoneella.

Minua hirvittää, että PS3:ssakin on 9-ytimisen suorittimen kaverina rupunen näytönohjain. Kuulostaahan yhdeksän ydintä ja Cell-prosessori kivalta, mutta voin varmuudella sanoa, ettei ole olemassa peliä, joka käyttäisi saatika tarvitsisi kaikkia yhdeksää ydintä. Sonyn taktiikka olikin selvästi kehittää Cell-palvelinprosessori samalla rahalla PS3:n kanssa. Muuten pitäisin tätä hienona kikkana tulevaisuuden turvaamiseksi (PS2:stakin puristettiin kaikki mehut  vasta vuosien päästä julkaisusta), mutta 9-ydintä ei mitenkään saa pelejä näyttämään paremmalta -  hyvä näytönohjain saa.

Juttu katkesi hetkeksi. Käytän tämän tilaisuuden ja lähden tekemään jotain merkityksellistä.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Spontaania Naruto-löpinä


Jos seuraat Naruto-animea (vakavissasi), teksti sisältää spoilereita.
Hakasuluissa olevat tekstit on lisätty jälkikäteen selkeyden vuoksi.

< Raattis> Huhhuh... Naruto on taas vaihteeksi ihan perseestä.
< Raattis> Niin typerä käänne.
<@Drasa> Manga vai anime?
< Raattis> Vielä paljon pahempi kuin mitä Drasa tykkäs, että sen puolueettoman samurai-valtion yllättävä ilmestyminen.
< Raattis> Manga.
< Raattis> En oo kattonu sitä animee pitkään aikaan.
< Raattis> Siis en oo kattonu Shippuudenia [lainkaan].
< Raattis> Mutta siis palatakseni tähän käänteeseen, se on vielä pahempi kuin monet fillereiden hetkessäpieraistut hahmot sutaistune taustatarinoineen.
< Raattis> Tai siis.. Sorrutaan tässä[ normaalisti]kin siihen.
< Raattis> Ja nyt ainakin.
< Raattis> Voin varmaan spoilaamatta kellekään mitään sanoa, että Naruton mutsi löytyy samasta paikasta kuin sen faijakin. Niille, jotka ei tiedä tai ei kiinnosta: se ei ole vaan joku piilopirtti.
< Raattis> Kukaan ei ole ikinä ennen maininnut sanallakaan sitä [Naruton äitiä].
< Raattis> Mutta en silleen ihmettele, koska sen rooli on yhtä mitätön kuin jonkun Sakuran olisi, jollei se nyt ois koko ajan Naruton kiikarissa.
< Raattis> Jos kirjailijan (kaikkia oikeita kirjailijoita halventamatta) on jätettävä tollasia irtolankoja odottamaan selvitystään ja käsiteltäviksi, kun ei ole mitään sanottavaa, niin ne voitais edes käyttää kunnolla.
< Raattis> Uskon, ettei ketään oikeesti kiinnosta, ja voin vakuuttaa ettei minuakaan kiinnosta enää, joten kerron oikeestaan koko paskan.
< Raattis> Elikäs... Joskus aiemmin Naruto törmäs faijaansa seikkallessaan syvällä itsessään 9-häntäkettunsa porteilla.
< Raattis> No nyt vähän myöhemmin olisi sitten tarkoitus ottaa se kettu pois häkistä ja imeä sen sielu. Homma ei mene ihan putkeen JOTEN naruton äiti ilmestyy tällä kertaa ja pidetään pikapikaa kolmen jakson palaveri, jossa mutsi flashbackää taustansa.
< Raattis> Tai siis flashback kestää yhen jakson, tapaaminen n. 3, joista 2 on ilmestynyt.
< Raattis> Tota vois pitää jopa itsekriittisenä, koska naruto heittää koko ajan jotain noottia, että "Ou, ou! arvaan! sitten te...!" mutta todennäkösemmin se on vaan tyhmää.
< Raattis> Mutta joo.
< Raattis> Toi oltas voitu tehdä myös OIKEIN, eli nyt vaan siellä ois jossain vilahtanut himmeä haamu, joka auttaa narutoa ja päästäs tästä eteenpäin, ja sitten MYÖHEMMIN kun ei ole hirviöitä taklattavana muisteltas menneitä.
< Raattis> Koska naruton mutsista ei ole koskaan mainittu halaistua sanaa, en ois ehkä arvannu, kuka se haamu oli.
< Raattis> Mut joo vähänkö unelma aviomies se faija on ollu. "Nyt käyn nistii tällasen hirviön, jonka sitten kankean meidän vastasyntyneen sisään käyttäen minun ja sinun elinvoimamme, jättäen hänet orvoksi ja hyljeksityksi. Onko ok?"
< Raattis> Realismi kukkii, kun kaikki tosiaan sitten vihaavat tätä lasta, joka on muutenkin tahtomattaan tehnyt valtavan uhrauksen, ja joka on sikäläisen [edesmenneen] rakastetun johtajan (sala?)lapsi.
< Raattis> Noh. Ehkä ninja maailma on yhtä ennakkoluuloinen ja erilaisuutta sietämätön kuin Japanikin, kun ei siellä ole edes homoja.
< Raattis> Oon muute aina miettiny, että miksei kaikki "ninjakylän" asukkaat ole ninjoja. Kuinka joku tulee lähteneeks ninjakylään purilaisenkääntäjäksi?
< Raattis> Vai onks nää niitä jotka on reputtanu ninjakoulun ja on sitten vaan tyytyväisiä putsaamaan korkea-arvoisempiensa kenkiä?
< Raattis> Ehkä joo, koska ilmeisesti pitää olla ninja omistaakseen valtaisan egon, ylpeyden sekä suunnattoman kaunapankin.
< Raattis> Kaikilla siellä on traumaattinen lapsuus.
< Raattis> Paitsi niillä joista alunperin kaavailtiin yhdentekeviä sivuhahmoja.
< Raattis> Sitte Sasuke on niiden pomo, koska se on kaikkein surullisin.
<@Drasa> Hahahahaha :DDD
<@Drasa> Nyt tulee oikeesti hyvää monoblogia.
<@Drasa> Pastee toi sinne :D
< Raattis> Saatanpa.
< Raattis> On ollut vaitonaista tovin.

Ja näin.

lauantai 8. toukokuuta 2010

Angel Beats

Olenpas kerrankin ajankohtainen, ja kirjoitan vähän animesta, joka on vielä uunituore. Ensialkuun on mainittava, että Angel Beats on aivan kauhea nimi. Kuulostaa joltain pop-idolianimelta. Nimeen on ilmeisesti yritetty kiteyttää enkeli ja - sarjan logosta päätellen - pulssi...

Angel Beatsin maailmana on koulukampus, joka on kuin lavaste, jossa NPC-hahmoiksi (pelitermi - non-playable character) päähahmojen luennehtimat koululaiset elävät yhdentekevää elämäänsä, kun päähenkilöt, joille koulu on eräänlainen tuonpuoleinen tai aula sellaiseen, yrittävät ottaa selvää mistä tässä kaikessa on kyse.

Koulussa liikkuu (oman luonnehdintani mukaan game masterin kaltainen) "enkeli", joka haluaa tehdä jotain päähenkilöille, mikä kuulemma siirtää heidät seuraavaan elämäänsä. Tästä päähenkilömme eivät kuitenkaan ole innoissaan, koska eihän mistään voi tietää onko seuraavassa elämässään ihminen lainkaan vai vesikirppu tai jotain muuta yhtä juhlavaa. Lisäksi jokaisella hahmolla tuntuu olevan - jos he siitä jotain muistavat - tausta,  joka vähintäänkin oikeuttaa heidän kiukuttelunsa hypoteettiselle jumalalle, joka oletettavasti on koko hommasta vastuussa.

Kerrankin katsoja ei tiedä mistään mitään siksi, että kukaan mukaan ei tiedä eikä siksi, ettei kukaan vaivaudu kertomaan. Lisäksi sarjasta hohkaa tunne, että sen tekijät välittävät luomuksestaan. Ei halpoja fanservice-hahmoja, eikä muutakaan valmiiden muottien raiskaamista. Jos pitäisi sanoa, mitä Angel Beats muistuttaa, sanoisin Suzumiya Haruhi ja Persona 3 (jota olen pelannut reippaan tunnin).

Minua tunteva saattaa jo arvata, miksi olen kiinnostunut tästä. Pystyn luottamaan siihen, että kaiken alla on varma logiikka, yhtenäinen idea ja joku oikea päämäärä, vaikken tiedäkään siitä mitään. Haluan aivan oikeasti tietää, mistä tässä on kyse, ja se on jo aika paljon.

Animeksi Angel Beats on siis melko ainutlaatuinen. (Tällaisia manga-sarjoja sen sijaan tuntuu olevan vasemmalla ja oikealla, joskaan toteutus ei aina ole huippuluokkaa. Animeksi niistä päätyy aniharva.) Kaupan päälle vielä kaunis ja tyylikäs animaatio, mainiot musiikit ja kiinnostavat hahmot.

Jos tuntuu ettei kokonaan jaksa katsoa, niin suosittelen katsomaan 1. ja 3. jakson. 1. jakso taustatarinan ja tunnelman vuoksi ja 3. siksi, että se on todella hieno.

torstai 29. huhtikuuta 2010

Tengen Toppa Gurren Lagann

Sainpas viimein Gurren Lagannin katsottua. Olen jo pari vuotta odottanut oikeaa mielentilaa katsoa se loppuun, ja se oli sillä välin hypetetty minulle aivan raunioksi. Ei siis spoilattu vaan hypetetty.

Olen niitä wiki-ihmisiä, jotka eivät kykene luomaan objektiivista mielipidettä mistään, jos joku on koskaan puhunut siitä minulle, ja olen erittäin tietoinen tästä. Siksi raivokas suositteleminen saa minut lähinnä karttamaan hypen kohteita, koska niiden seuraaminen on sitten väkinäistä objektiivisen näkökannan etsimistä.

Sitten vähän Gurren Lagannista. Se oli hyvä. Jos et ole kastonut, sivistä itseäsi, ja tee se. Tätä ei varmasti unohda katsoneensa. Turha tässä on mitään alkaa jaaritella, eivätköhän kaikki tiedä mistä on kyse. (Paitsi sinä! Hei äiti.)

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Ga-Rei Zero

Aivan loistavaa. En odottanut mitään, joten todellakin yllätyin. Tuli sellanen olo, että tekijät kerrankin välittävät luomuksestaan. En ole pitkään aikaan katsonut kokonaista animea yhdeltä istumalta.

Itse olen sitä mieltä, että yksikin kuva voi spoilata tästä mielenkiintoisen alun, joten jos ei vielä tiedä tästä mitään ja kokee voivansa luottaa minuun, kannattaa katsoa ainakin yksi tai kaksi jaksoa ennen, kun menee availemaan mitään juonitiivistelmiä tai arvosteluja. Tätä helpottaakseni kerron tässä vähän piirteitä: Genre on toiminta, yliluonnolliset voimat, draama ja tragedia. Animaatio on koko sarjan ajan yhtä ainoaa 3D-örvelöä lukuun ottamatta todella kaunista. Juoni on huippuluokkaa toiminta-animen asteikolla. Jopa fanservice on toteutettu hienostuneesti.

Väkivalta on tässä sitä itseään, eli vammoja saadaan ja ihmisiä kuolee ihan aikusten oikeesti. Verellä mässäilyyn ei silti sorruta.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Aoi Hana

Tulipahan tämäkin viimein katsottua loppuun. Vähän jäi sellanen fiilis, että tuota on tehty niin pitkälle, kun on viitsitty ja sitten vaan iskettu poikki ja laitettu siihen loppu. Muuten hyvä ja mangalle uskolllinen animeadaptaatio.

Seesteinen tunnelma ja kevyttä draamaa. Enpä keksi muuta sanottavaa. Ei mitään maatamullistavaa, mutta pirteää vaihtelua nykyajan angstauskiintiödraamalle.

Pakko mainita, että minua ärsytti johdatteleva intro, jossa melko suoraan annetaan ymmärtää, että sarjan kahdella päähenkilöllä olisi jotain säätöä. Todennäköisesti sillä on vain yritetty houkutella shoujo-ai faneja.

maanantai 29. maaliskuuta 2010

C.A.T.

Enpä tiedä pitäisikö tälle omaa tekstiä omistaa, mutta jossain on pakko mainita, enkä viitsi aliarvostettujen joukkoon laittaa. CAT (C.A.T.) on toiminta-seinen-manga.

Olen aivan varma, että kukaan ei ole CATistä ennen kuullut. Itsekin luin sen aivan sattumalta. Kirjoitusteni tyyliin eivät kuulu juonitiivistelmät, enkä tee tässäkään tapauksessa poikkeusta, koska juonellisesti kahden kirjan aikana ei ehdi tapahtua juuri mitään, ja alkuasetelmien selostaminen oikeastaan kattaisi koko sarjan tähän asti.

Pidän erittäin paljon CATin lyijykynämäisestä piirtojäljestä ja realismihtavasta piirtotyylistä. Siinä on paljon silmäkarkkia mm. toiminnan muodossa. Päähenkilöt ovat erittäin miellyttäviä ja epäkliseisiä.

CATiä on julkaistu kaksi kirjaa, ja se on ollut hiatuksessa reilun kuuden vuoden ajan, joten jatkoa on tuskin odotettavissa. Outoa, mutta tämä ei oikeastaan minua haittaa. Voi olla, että olen niin tottunut siihen, että moni mielenkiintoinen alku lähtee suunnilleen näillä paikoin rönsyilemään ja tuhoamaan pikkuhiljaa uskottavuuttaan. Olenkin sitä mieltä, että CATin kaksi kirjaa muodostavat sellaisenaan hyvän novellimaisen tarinan.

Kahden kirjan aikana ehditään kertoa juuri ja juuri tarpeeksi paljon, että lukija saa tarvittavat tiedot nähdä pilkahduksen suuresta kuvasta, jonka tulevat kirjat olisivat maalanneet.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Hellsing

Huomasin vajaa viikko sitten, että Hellsing-manga on ilmestynyt kokonaisuudessaan. Tästä innoittuneena luin sen loppuun. Sen pituinen se. Ei mitään kummoista shokkiaaltoa saanut aikaan, mutta pitkäikäisten manga-sarjojen keskuudessä sarjan päättyminen on jo itsessään aika huomionarvoinen saavutus. Tapahtumat ennen loppua sen sijaan... Kannattaa lukea.

Joka tapauksessa - tästä seurasi se, että päätin viimeinkin katsoa Hellsing Ultimate OVA:n pisteeseen, johon sitä on ilmestynyt. Ilokseni sain huomata, että tällä kertaa seurataan mangaa paljon tarkemmin kuin ensimmäisen Hellsing-animen tapauksessa - jopa orjallisesti. Aluksi pidin tätä vain hyvänä seikkana, mutta myöhemmin huomasin skippailevani surutta ohi pitkistä mahtiponttisista monologeista. Mangassa ei niin huomaa, jos vaan jättää pari aukeamaa hieman pienemmälle huomiolle, jos ne ovat täynnä yhdenmiehen vuoropuhelua. Valitettavasti animelle tyypillinen verkkainen puhe ei sovi yhteen tällaisten kohtausten kanssa.

Yksi mielenkiintoinen adaptaatiokikka oli puhuttaa kuorona väkijoukolla repliikit, jotka mangassa on ilmeisesti tarkoitettu yhtä aikaa huudettaviksi, koska animessa tästä tulisi vain epäselvää mölyä. Tekniikka sopii joten kuten tällaisiin kohtiin, mutta olen kiitollinen, että sitä ei käytetty riesaksi asti.

Jaksot ovat pituudeltaan suunnilleen kolme varttia, ja ne vastaavat pieniä järjestysmuutoksia lukuunottamatta lähes täydellisesti aina yhtä mangakirjaa. Alussa tapahtumia riittää, ja kaikki on hyvin, mutta animeadaptaattorin mielestä myöhemmin on ilmeisesti vähemmän toimintaa, koska pitkiä aikoja omistetaan mangasta orjallisesti ääneenluetuille monologeihin, ja toimintakohtauksetkin tuntuvat hitaammilta kuin mangassa. Nämä ovat kuitenkin pieniä ongelmia, jotka tosin saavat toivomaan, että jaksot olisivat vaikka vartin lyhyempiä. Mangan lukeneet voivat ihan hyvin skipata monologit animessa ja päin vastoin.

Vaikka olen listannut OVAsta vain huonoja puolia, on mielipiteeni siitä silti positiivinen. Välillä tulee vaan outo olo, kun on jo sisäisesti hyväksynyt, että anime (eteenkin shounen-anime) on pääasiassa tarkoitettu lapsille, ja sitten Hellsingissä on syödään vauvoja ja harjoitetaan nekrofiliaa.

Tätä kirjoittaessani OVAsta on ilmestynyt 7 jaksoa, ja olettaisin, että jakso per kirja trendi jatkuu, joten edessä olisi vielä 3 jaksoa.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Ghost in the Shell (animet)

Katsoin tässä pari viikkoa sitten Ghost in the Shell: Stand Alone Complex: The Laughing Man -tiivistelmän ensimmäisestä tuotantokaudesta. Se palautti hyvin mieleen, mistä jutussa oli kyse, kun se oli jo hieman päässyt unohtumaan. Juonen kannalta se on loistava paketti, mutta kaikki "ylimääräinen" mm. hahmojen taustat on jätetty täysin pois.

Tiivistelmän katsoin mielenkiinnon lisäksi vain pohjiksi toiselle kaudelle, jota en ollut aikaisemmin katsonut. Ghost in the Shell: Stand Alone Complex 2nd GIG mykisti heti alkuunsa visuaalisesti uskomattoman hienolla introlla, joka on tässä julkaisussa eri kuin alkuperäisen videomontaasimainen alkuvideo.

Sarja alkaa siitä mihin edellinen päättyin, muttei silti edes vaadi edellisen tuntemista. Välillä mainitaan The Laughing Man, mikäpä on muuten kerrankin tehty oikein: "Edellinen tyyppi jonka kanssa painittiin oli paljon kovempi kuin mitä sä luulet olevas", eikä siihen nykyään liian tuttuun Dragonball tyyliin "Tää jätkä on vielä 9000 kertaa pahempi kuin maailman pahin jätkä viimeviikolla!" Ei tule sellainen tunne kuin viimeksi oltaisi valehdeltu asioiden vakavuudesta.

Mitään letkeää tunnelma ei kuitenkaan loppupuolella ole, kuten hyvälle, vakavalle sarjalle sopii. GitS:SAC2 onnistuu olemaan jopa koskettava. Animaation puolesta kaikki on kunnossa, vaikkin ensimmäisissä jaksoissa on havaittavissa outoa piirtotyylin vaihtelua, joka joko lakkasi tai johon tottui joskus ennen sarjan puoltaväliä. Ääninäyttely on vahvaa kamaan, samoin musiikit, joita ihme kyllä ei haitannut yhtään niin paljon se, että soundtrackin on kuunnellut puhki, kuin Witch Hunter Robinia.

Olen aiemmin katsonut molemmat elokuvat, ensimmäisen niin monta kertaa, että muistan sen ulkoa, mutta toisen vain kerran. Ehkä nyt päästyäni vaadittavaan elämänkokemukseen saisin siitä irti muutakin kuin brainfuckia.

Alkavat siis GitS-animet olemaan pulkassa, joten kaivoin Jostain esiin mangan, ja aloin lukea sitä vähän ennen kun olin katsonut toisen kauden loppuun, mikä osoittautui hyväksi asiaksi, sillä näin pystyin aloittamaan yhtäläisyyksien bongailun mitä oivallisimmasta kohdasta.

GitS on sarja, jonka animeadaptaatio on tehty ehdottomasti oudoimmalla ja hienoimmalla tavalla, johon olen törmännyt. Kuten aikaisemmasta postauksestani voi havaita, manga on tyyliltään hyvin erilaista - ensimmäiset kappaleet muistuttavat tyyliltään enemmän Ranmaa kuin animesta saatua kuvaa.

Eli miten tästä huumoripainotteisesta mangasta on tullut sen vakavuusluokan anime kuin mitä ensimmäinen leffa on (en muista nähneeni koko leffassa ainuttakaan hymyä saatika irvistystä). Kiitos tästä kuuluu suurimmilta osin Mamoru Oshii -nimiselle ohjaajalle, joka ohjasi molemmat GitS-leffat ja ennen kaikkea ensimmäisen niistä. En itse ole hänen tekosiinsa muuten tutustunut, mutta kaverini puheiden perusteella hän on kovakin jätkä juuri tällaisissa hommissa.

Pienet äänet päässäni kysyvät, miten huumoripainotteisen, episodimainen manga sitten on käännetty tällaiseksi eeppiseksi juoneksi, johon vastaan kirjoittamalla, että ei sitä olekaan. Mangalla ja animella ei ole hahmojen ja paikkojen lisäksi juuri mitään yhteistä. Kuinka tämä sitten voi olla hyvä animeadaptaatio, pienet äänet ihmettelevät. Koska jos mangasta olisi lähdetty vääntämään Ranma 3/2:aa, ei se olisi herättänyt juuri kenenkään mielenkiintoa, ja onhan anime selvästi suositumpi ja parempi kuin manga. Herra Oshii tiesi tarkalleen mitä oli tekemässä.

Ghost in the Shell antaa pieniä herkkuhetkiä pitkin kaikkia leffoja ja tuotantokausia niille, jotka ovat lukeneet mangan. Animeen on otettu kohtauksia ja juonikuvioita sieltä sun täältä pitkin mangaa ja sulautettu ne silloiseen tapahtumaketjuun. Syynä siihen, miksi koin onnekkaaksi, että alotin mangan lukemisen juuri ennen toisen kauden loppua, oli, että toisen kauden loppu on yksi suorimmista ja mahdollisesti hienoimmista näitä lainauksia, ja esimerkki siitä, miten se etäisyydestään mangaan huolimatta tekee silti kunniaa alkuperäiselle teokselle.

Koska yksittäisten mangasta poimittujen tapahtumien sulauttaminen uuteen juoneen on täysin vapaaehtoista sen sijaan, että animeissa olisi otettu linja kulkea tiukasti mangan tapahtumasta toiseen, ne sopivat hyvin paikoilleen eivätkä riko fiilistä. Vielä joskus teen listan kaikista vastaavista kohtauksista, jotka löydän, ehkä jopa kuvien kanssa.

Mangaa luin ensimmäisen sarjan loppuun asti ja kahta muuta sarjaa molempia vähän alusta. Ensimmäinen manga oli hyvä, hauska ja täynnä näitä viittauksia, mutta toinen ja kolmas (2.0 ja 1.5) olivatkin sitten paljon heikompia tekeleitä. 2.0:ssa käytettiin aivan likaa 1997-vuoden rumaa 3D-grafiikkaa, eikä sen juonikaan suorastaan mukaansa temmannut. 1.5 on näistä uusin, ja siitä kolmanneksen luettuani päätin, että tämä on tylsä salapoliisileikki. Huonoudestaan huolimatta molemmat jatko-osat ovat saaneet osansa animujen kunnianosoituksista.

Ei GitS-manga mestariteos ole, mutta on se sentään poikinut yhden aikamme hienoimmista animeista.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Filleri

Olen pahasti jäämässä tammikuun quotasta, joten Raattis ylpeänä esittää: Monoblogin ensimmäinen FILLERI!

Onkin jo varmaan käynyt ilmi Bleach-rähinöissäni, kuinka vihaan fillereitä, jos ei ole mitään kerrottavaa, eikö voisi vaan pitää paussia, ja käyttää rahansa ja aikansa johonkin fiksumpaan. Ei varmaan, koska joihinkinhan on fillerienkin uppoavat.

Olen lopettanut Naruton, Bleachin ja One Piecen katsomisen fillereiden takia. Nykyään ne sitten ovatkin liian naïveja (kattokaa hieno ï) makuuni. Najveista animeista puheen ollen Darker Than Black oli loppujen lopuksi aika lapsellinen. Tyylikäs muiden shounen sarjojen joukossa, mutta olen jo itse seinen iässä.

Eräs toinen hypeen kuollut sarja on Eureka Seven; ei ole varmaan kohtuutonta odottaa jotain hienoa sarjalta, joka on vaikka minkä listan kärjessä ja josta puolet animemusicvideo.org:in videot on tehty. Alku olikin erittäin lupaava (no joo, olen katsonut sitä vasta 4 jaksoa), mutta yksi ainoa yksityiskohta murskasi koko versoavan uskottavuuden: "me emme liftaa rahasta." Eikä mitään selitystä. Tiedoksi jollekin muulle, joka ei ole katsonut Eureka Seveniä: liftauksella ei ole tekemistä peukalokyydin kanssa, vaan tarkoittaa Eurekan ilmalautailua.

Tarinamme sankaria (Naruto erivärisellä tukalla) ei tule toimeen COOLien tyyppien kanssa, koska kukaan ei puhu hänelle tai selitä mitään, vaikkei kukaan olekaan erityisen töykeä tai muutenkaan nauti hänen ahdingostaan. COOLille sakille tulee rahapula, ja pitäisi tienata jotenkin. Naruto ehdottaa osallistumista lift-kisaan, mutta kaikki vaan ohittavat hänen kommenttinsa, ja päättävät salakuljettaa sisäelimiä liftaavilla mechoillaan. Jakson päätteeksi, joku viimein avaa suunsa, ja kertoo Narutolle, että  "me emme liftaa rahasta."

Tämä on niin korni yritys nostaa joukon COOLeutta, että sarjan katsominen jäi minulta siihen. Siis juurihan he liftasivat isoilla robooteillaan ansaitakseen rahaa. Ja koko sakki on suunnilleen maailman mestaruustasoa liftauksessa, mutta ei "me emme liftaa rahasta." Olisi vaikka sanonut, että emme me voi mennä niin julkiselle paikalle, koska me salakuljetamme sisäelimiä työksemme.

Asiasta kukkaruukkuun: (fillerit ruukaavat olla hyvin johdonmukaisia) Vietin tässä äskettäin pitkää viikonloppua kotona, kun elämääni kyllästyneenä päätin, että nyt haluan katsoa jotain oikein rankkaa ja masentavaa, joten kaivoin esiin Texhnolyzen ja ensimmäinen jakso oli NIIIN hyvä ja fiilikseen sopiva, hekumoin siitä jo ircissäkin. Aivan loistavaa tunnelmaa, ensimmäiset jakson harvoista sanoista kohdassa 11:30, mistään ei saa mitään selvää. Miksen ollut katsonut tätä aikaisemmin, varmaan siksi, että se on liian masentava ja rankka, ja olen yrittänyt katsoa sitä Naruton, FMA:n ja One Piecen jälkeen.

Sitten iskin pyörimään toisen jakson. Ensimmäiset sanat minuutin sisällä alkumusiikin lopusta, animaation taso laskenut, ohjaajalle annettu potkut, kaikki selitetään kädestäpitäen, toinen vain(*) kahdesta päähenkilöstä angstaa koko jakson menetettyä kättänsä ja jalkaansa Jep... Tämähän se syy olikin. Jakson lopussa hullutiedenainen tulee tarjoamaan emo-sankarillemme *GASP* Texhnolyze-implantteja.  EI hienon sarjan nimi saa olla jotain noin konkreettista (Eureka Sevenkin kompastui tähän), puhumattamaan, että x-kirjain jo yksistään tekee nimestä kornin.

*) Kunnollisessa maximum complexity sarjassa on ainakin puolitusinaa päähenkilöä, joiden kuolleisuusprosentti sarjan lopussa on suoraan verrannollinen sarjan hyvyyteen... MAI-HIME! >:-C Mutta siitä joku toinen kerta.

Kommentteihinkin saa filleröidä.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Kara no Kyoukai

En koe olevani kykeneväin arvostelemaan Kara no Kyoukaita. Siitä huolimatta se ansaitsee oman postauksensa.

Ehkä joskus vielä pystyn kirjoittamaan siitä kriittisesti, mutta en nyt, kun juuri olen katsonut viimeisen jakson.

Arvostelun kirjoittaminen itsessään vaatii, että arvostelun kohdetta on voitava katsoa objektiivisesti ja hieman yläviistosta. Tarkoittaen sitä, että tiivistäessäni jonkun teoksen muutamaan kappaleelliseen sanoja, joudun suhtautumaan siihen jokseenkin ylimielisesti. Kara no Kyoukai on ehkä tähän mennessä ainoa kokemani teos, joka tuntuu kuin se olisi liian hyvä ihmisen tekemäksi.

Voin vain turista faktoja: Animaatio on kauneinta näkemääni, ääninäyttely on loistavaa, musiikit ovat jotain taivaallista. Juonesta, kerronnasta ja yleensäkin tyylistä jokainen saa itse kyhätä mielipiteensä. Olen varma, että kaikki eivät pidä Kara no Kyoukain monimutkaisuudesta ja sekavuudesta, mutta itse koen sen positiivisena seikkana, koska tällöin ei ainakaan saa kuvaa, että tekijät aliarvioisivat katsojaa.

En voi kutsua Kara no Kyoukaita täydelliseksi animeksi, koska se poikkeaa valtavirrasta niin suunnattomasti. Tekee pahaa edes ajatella sitä ja esimerkiksi Full Metal Alchemistia rinnakkain. Enkä nyt mollaa FMA:ta, se on loistava, mutta se on myös helposti ymmärrettävä ja konkreettinen kuin lasten ohjelma. Kun taas Kara no Kyoukai on taiteellinen, abstrakti ja kaunis.

Pakko olla kiitollinen Japanin otakuille, koska ilman heitä, tällaisella animella ei olisi maksavaa yleisöä.

Mainittakoon vielä, että Kara no Kyoukai on seitsimänosainen leffasarja, jonka osien pituudet vaihtelevat kolmesta vartista kahteen tuntiin.