Detroit Metal City on yksi niistä sarjoista, joiden katsomista olen lykännyt vaikka kuinka pitkään. Tällä kertaa poikkeuksellisesti, kun viimein sain katsotuksi sitä, en pitänyt siitä. Johtuu varmasti siitä, että olin odottanut jotain aivan muuta. (Lähempänä Beckiä) Mutta kun paljastuukin, että kyseessä on 13 minuutin pituinen sketsisarja, siihen on vähän hankala suhtautua, joten en edes yrittänyt. Katson joskus lisää, kun siltä tuntuu. En ole Beckiäkään katsonut, mutta lukenut olen, ja nyt voisi katsoa.
Jokin aika sitten luin myös Golden Boyta, ja se oli aivan kaikkea sitä, mitä en odottanut. Erittäin mainio tapaus. AMViden ja kuulopuheiden vuoksi kuvittelin, että kyseessä olisi puhdas pervoilumanga, mutta se paljastuikin varsin mukaansatempaavaksi. Jokaisesta kappaleesta jää kokonaisuuden tunne eikä oikeastaan mitään hampaankoloon... Tai no... Se jokin jää aina.
Ensin se harmittaa, kun päähenkilö olisi selvästi sen ansainnut, mutta sitten tulee yksi flash back, ja poistaa kaiken tarpeettoman säälin päähenkilölle, jolla ei millään käy flaksi - se on oma valinta. Pistää vaan mietityttämään, että kun kaikki paikat on käyty läpi, niin minne sankarimme voi enää mennä, jos jokapaikassa ollaan häntä avosylin vastaanottamassa. Tai ehkä juuri se on hänen jalo päämääränsä.
Mukava lukea mangaa, jossa jollakin jatkuvasti onnistaa, eikä homma silti mene ylimielistelyksi tai teräsmiehistelyksi. Päähenkilö pysyy itsenään ja ihmisenä. Voisin tsekata animen. Benkyou, benkyou, benkyou.
Koska oon ilmeisesti sun ainoa aktiivinen lukija, heitän pari kommenttia:
VastaaPoistaJos K-on!in ja Haruhin soittelointikohtauksia vertaa, niin kyllä minusta K-on vie reilun voiton. Keionissa se musapuoli on aika tarkkaan harkittu ja se on juuri sellaista, mitä mangassa voisi odottaa - se on sitten eriasia notta pitääkö sellasesta musiikista. Haruhissa taas soittokohtaus oli - eittämättä turha, eikä musiikkipuolikaan oikein vakuuttanut. Ihan kiva, muttei mieleenpainuva.
K-on, kuten kaikki Kyoto animationin muutkin sarjat, ovat parempia animeversioina kuin alkuperäisinä. Se on sitä KyoAnin taikaa, itse en innostunut Keion-mangasta ollenkaan, Haruhi-romaaneista kyllä.
DMC on tietynlainen vedenjakaja - sitä joko tykkää tai sitten ei tykkää. Itse vihasin sitä pitkään, mutta sitten näin sitä Desuconin animehuoneessa, jolloin se tuntu yhtäkkiä todella hauskalta. Kotona yksin katsoessa se oli vaan masentavaa kakkaa - yritä siis kavereiden kanssa, jos otakuystäviä löytyy!
Golden boy taas on tuttu ainoastaan animeversiona, joka on sangen hyvä. Ajan hammas tietysti näkyy, mutta niin se taitaa mangaversiossakin. Kuusi puolituntista on rento katsoa jonain iltana pahimpaan animenälkään - suosittelen. Samaan syssyyn suosittelen myös Great teacher onizukaa, ainakin animena, koska läpät on hyvin samantyylisiä.
Objection, meikäläinen lukeutuu myös aktiivisiin lukijoihin, tosin harvemmin jaksan kommentoida myös.
VastaaPoistaHaruhin soittokohtaus ei ekalla kerralla iskenyt mitenkään erityisesti, mutta se on myöhemmmin skenen hypetyksen myötä jotenkin vahvistanut asemiaan omassakin mielessä. K-Onia oon kattonut vain ekan jakson, joten en voi oikein vertailla, voisi kyllä sitä melkein katsoa lisää, kun kiinnostuksen aiheet on niin lähellä omia (Siis kitaran soiton opettelu... Lisäksi se että päähenkilö on nimetty Susumu Hirasawan mukaan... melkein tulin housuihini :D )
Kommentoin Eräällä Irc-kanavalla tätä jo jonkin verran, mutta mun mielestä DMC oli erittäin hauska tapaus, mutta niin kuin Tounis sanoi, se ei välttämättä toimi muuten kuin seurassa. Itsehän tosiaan katsoin kys. animen seurassa, että ehkäpä olen jäävi arvostelemaan sitä hikikomeroitsijan kannalta. Voidaan toki koettaa katsoa sitä esim. miitissä :P.
Golden Boystä oon nähnyt vain alkutunnarin (oli muuten hyvää animaatiota!), herätti heti kiinnostuksen. Sarja vaikuttaa siltä että jos mulla olis opiskeluiltani aikaa animelle, niin kattoisin sen ilman muuta :I. Etenkin kavereiden (Jampam, lähinnä) hehkutuksen jälkeen...
Miten on mahdollista, etteivät ihmiset syty Haruhin soittokohtaukselle? Sehän on ehkä orgasmisin tapaus animessa ikinä. En tiedä sitten oliko maratoonaamisella jokin vaikutus asiaan, mutta se teki lähtemättömän vaikutuksen. Biisikin sattui olemaan mieluinen.
VastaaPoistaKun sanoin, että K-Onin musiikkia ei ole tarkoitus kuulla, tarkoitin, että siitä seuraa tällaisia: (RAATTIS-TEATTERI ESITTÄÄ) *musiikkia*, kuunteleva osapuoli: "Ette olleet kovin hyviä", *sinkkiämpäriputoaapäähän*,... Katsoja ajattelee: "Oli se minusta ihan hyvä... Mitä toi morkkaa."
Mangassa tällaiset kohtaukset ovat omiaan, mutta ei animessa osata soittaa väärin oikealla tavalla. Voi olla vaan virheetöntä ja liioiteltua mokailua, että tyhminkin katsoja tajuaa, että jokin on pielessä.
K-Onista tykkäisin varmaan enemmän, jos se olisi sitä kitaran opettelua, eikä pelkkää palloilua, jota on nähty Azumanga Daiousta lähtien aivan riittävästi.
DMCstä: On hyvinkin mahdollista, että DMC:n hauskuun nousee esille vaan hikikomeron ulkopuolella, mutta se on tehnyt minuun jo negatiivisen vaikutuksen, kun olen sitä päässyt rationaalisesti analysoimaan. Eikä oikeastaan hotsita katsoa sitä uudestaan, siinä toivossa, että se olisi seurassa parempaa.
@Drasa: Golden Boyn alkumusa on lahjakkaasti kertomatta itse sarjasta yhtään mitään, joten olet varmasti saanut väärän kuvan.
@Tounis: Golden Boy manga on itseasiassa kestänyt ajan tuulet huomattavasti animea paremmin. Eikä animekaan ole minusta ottanut yhtä pahasti siipeensä kuin monet muut animaatiot. Nyt kun olen kolme jaksoa animea katsonut, voin sanoa, että pidin mangasta taas enemmän. En ole vielä varma, mutta voisin arvata, että tekstissä mainitsemani flashback ei ole päässyt animeen, mikä on harmi.
Nyt pitää mennä postiin ja luennolle. Palaan asiaan.
Raattis: Tiedän kyllä mistä sarjassa on kyse. Tarkoitin että animaatiotyyli vaikutti kiinnostavalta, ja niiltä osin herätti kiinnostuksen.
VastaaPoista